Hei äiti,
Huomenna tästä on kaksi kuukautta ja yhä vielä mun on hirveän vaikea ymmärtää, että kaikki kävi niin kuin kaikki kävi. Luulisi, että mä katuisin espanjan viikonloppuani, mutta en. Kaikista asioista kadun sitä vähiten, mikä tuntuu jokseenkin hullulta. Vaikka ei reissun peruminen olisi mitään muuttanut. Asiat olisi silti menneet juuri niinkuin ne meni. Sä olisit uskonut mun lentäneen etelän lämpöön ja mä olisin murehtinut itseäni kipeäksi kotona, voimatta paljastaa olevani suomessa. Ettet sä panikoisi ja ymmärtäisi vähän paremmin tekeväsi kuolemaa.
Mä en koskaan ole samalla tavalla ollut ihmisen kanssa joka konkreettisesti tekee kuolemaa, jonka elinpäivät on enää ehkä kuukausissa. Vaikka hautaan on tullutkin saateltua erinäisiä henkilöitä elämästä, niin koskaan se ei ole ollut samalla tavalla varmaa. Lähtö. Vaikka eihän me varmaksi tiedetty nytkään.
Et varmaan uskonut korviasi kun kerroin itkeneeni juna-asemalla kaikkien niiden tuntemattomien ihmisten edessä, veljen ilmoittaessa syövästä. Niin mä kuitenkin tein. Käänsin häveliäästi selkäni. Veli luuli, että linjoissa oli jotain häiriötä, kun en saanut itkultani sanoja ulos suustani. Vaikka kaikki olisi silloin vielä hirveän epävarmaa, mä tiesin että lopputulema oli malmin hautuumalla. Mun seistessä 9. syyskuuta laiturilla ja odottaessani junaa, joka veisi kotiin.
Uskotko, että itkin sen kaksi viikkoa, aina kun mahdollisuus oli. Kun suljin työpaikan oven takanani ja tiesin ettei työkaverit näe. Kun ajoin autoa ja olin yksin. Ostaessani kahvia R-kioskilta ja ilmoittaessani työnantajalle, että olen loppuviikon poissa, sillä et todennäköisesti eläisi enää edes kahta vuorokautta. Soittaessani serkulleni ilmoittaakseni että nyt tiesin koko diagnoosin: Maksametasoitunut microsellulaari keuhkosyöpä. Silloin mä menin työpaikan vieressä olevaan metsään ja luulin kuolevani omaan itkuuni kune n saanut henkeä. Googlen antamat synkät hakutulokset vilkkuivat mielessä: 6-12 viikkoa ilman hoitoa.
Sanotaan ettei saisi googlettaa. Mä olen helvet*in iloinen, että tein niin. Edes ne pahimmat tulokset eivät valmistelleet mua siihen, että aikaa oli vain 2 viikkoa ja 1 päivä. En vielläkään voi käsittää, että sitä aikaa oli loppujen lopuksi niin vähän. Että tekstiviestini pomolleni oli synkkä ja toteutuva ennustus pyytäessäni palkatonta, että voisin tulla sairaalaan tueksi, koska en tienyt oliko aikaa kaksi viikkoa vai enemmän. Mä en edes kerinnyt selviämään siitä järkytyksestä, että sulla on syöpä, kun jo seisoin suvun kanssa sun kylmenevän ruumiin äärellä typertyneenä siitä, että vierellä valvominen oli ohi. ettei me jäätykkään sairaalaan asumaan sen pidemmäksi ajaksi.
Mä vannoin silloin 12. syyskuuta, että mä olen sun vierellä enkä jätä yksin lopu hetkillä, halusit sitä tai et. Kai sä sen käsitit silloin itsekkin, että se oli mun tapani sanoa, että mä rakastan sua. Sitähän mä en sanonut ääneen kai ikinä. Se on niin luontevaa sanoa faijalle, mutta sä olet ollut aina eri maata ja silti niin samaa kuitekin. Mä en vielläkään ihan täysin tiedä kumpaan teistä mä olen tullut enemmän,
Nykyisin, kun mä ajan lahden motaria töihin tai jonnekkin muualle, mä saan flashbackeja siitä torstai aamusta kun ajoin kyyneleet poskilla varmana etten kerkeäisi sun viereen. Päässä rummutti vain sairaanhoitajan sanat, että sairaalassa olisi pitänyt olla jo. Vaikka tuntia aikasemmin mulle sanottiin rauhallisesti, että sen päivän aikana olisi hyvä tulla. Ja yhtä'äkkiä ei ollut aikaa enää oikeastaan ollenkaan. Kaikki tapahtui silloin ihan yhtä nopeasti kuin niinä parina viikkona.
Mä en tiedä, että olitko tietoinen siitä hullunmyllystä, joka sun ympärillä niinä muutaman päivänä pyöri. Mutta mua naurattaa, kun mä ajattelen asiaa. Vaikka joistain ihmisistä kaikki ei ehkä ollut niin sopivaa, niin eipä ne ihmiset sua koskaan tunteneetkaan.
Tänään mä olen itkenyt ensimmäisen kerran kunnolla sen jälkeen, kun lääkäri kertoi, ettei toivoa ole enää yhtään. Nada. Nolla. Multa ei vain ole tullut kyyneleitä juuri ollenkaan. Kipukaan ei ole ollut kuin sellaista onttoa ja ärsyttävää. Niin kuin pääkivussa, joka jomottaa kokoajan taustalla ja saa sut väsyneeksi, mutta pystyt toimimaan. Siitä tulee huono-olo ja se tekee olon epämukavaksi, mutta se ei kaada sua sänkyyn tai lamauta. Kokoajan on kuitenkin sellainen ärsyttävän kalvava tunne sisällä.
Mutta nyt mun on mentävä painamaan pää tyynyyn, että jaksan huomenna antaa täyden panoksen töissä. Palaillaan.
<3:lla Tyttäresi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti